Elinkeinoelämän keskusliitto vetäytyi sopimustoiminnasta ja vaatii lisää paikallista sopimista, mutta tahtoo silti koordinoida palkkaratkaisuja. Teollisuuden Palkansaajat ry:n helmikuussa julkaisema Missä mennään, Eteläranta? Työnantajapuolen toiminta ja tavoitteet työmarkkinoiden murroksessa -raportti osoittaa, että selityksiä toimintaan löytyy muun muassa historiasta sekä siitä, että työnantajaleirin sisällä intressit menevät usein ristiin.
Raportin kirjoittaja FT Maiju Wuokko analysoi työnantajien ristiriitaisilta vaikuttavia tekoja ja selittää, millaisia motiiveja niiden taustalta löytyy.
Sopimusjärjestelmän hajautus tavoitteena vuosikymmeniä
Jo 1980-luvun tupo-Suomessa työnantajat alkoivat puhua keskitettyä työmarkkinamallia vastaan ja hajauttamisen puolesta: vähintään liitto-, mieluiten yritystasolle. Liittokohtaiset sopimuskierrokset kuitenkin johtivat usein lakkoihin ja tulivat kalliiksi, ja siksi työnantajat yleensä suostuivat tulopoliittisiin kokonaisratkaisuihin.
2000-luvulle tultaessa maailma oli muuttunut: suomalaisyritykset operoivat globaaleilla markkinoilla, eikä Suomi euromaana enää voinut kohentaa viennin kilpailukykyä devalvaatiolla. Niinpä työnantajat uskoivat työmarkkinamallin muuttamisen hyödyttävän yrityksiä.
Vuonna 2008 EK ilmoitti, ettei se enää tekisi keskitettyjä ratkaisuja, mutta hyväksyi silti 2011 ja 2013 tupo-tyyppiset raamisopimukset. Juha Sipilän (kesk.) hallituksen ajama kilpailukykysopimus eli kiky vuonna 2016 oli myös vahvasti keskitetty.
Lipsuttuaan toistuvasti julistuksestaan EK muutti kesken kiky-neuvottelujen sääntöjään siten, ettei se vastedes voisi enää solmia keskitettyjä ratkaisuja. Wuokon tulkinnan mukaan työnantajien pitkään padotut hajauttamispaineet ryöpsähtivät pintaan, eikä niitä voinut enää pidätellä.
Paikallinen sopiminen lääkkeenä kaikkiin ongelmiin
Työnantajien haaveissa paikallinen sopiminen tekisi Suomen ”jäykät” työmarkkinat joustaviksi, sallisi yrityksille nopean reagoinnin toimintaympäristön muutoksiin sekä parantaisi tuottavuutta ja työllisyyttä.
Työnantajien näkökulmasta paikallisen sopimisen olisi oltava vapaampaa kuin työehtosopimusten puitteissa, ja se tulisi avata myös järjestäytymättömille yrityksille. Sipilän hallitus suunnitteli säätävänsä paikallisesta sopimisesta lailla mutta teki kuitenkin myönnytyksen: sitä määriteltäisiin lainsäädännön sijaan edelleen työehtosopimuksilla. Tämä oli EK:lle pettymys, Suomen Yrittäjille suorastaan raivon aihe.
Osa työnantajista piti kiky-sopimustakin riittämättömänä. Sitä vastustettiin myös periaatteellisista syistä – keskitetyistä ratkaisuista oli viimein aika päästä eroon. EK:ssa ei-äänen kikylle antoivat Metsäteollisuus ry, Palvelualojen työnantajat Palta ja VR. Kesällä 2016 Metsäteollisuus erosi EK:sta; Wuokko huomauttaa liiton jo 1970-luvulla vetäneen työnantajien joukossa jyrkkää, kompromissivastaista linjaa. Vuonna 2017 EK:sta lähti Autoliikenteen Työnantajaliitto ALT, mutta päinvastaisin perustein: ALT ei enää nähnyt sopimustoiminnan hylännyttä keskusjärjestöä hyödyllisenä.
Wuokko toteaa Metsäteollisuuden ja ALT:n ratkaisujen osoittavan, kuinka elinkeinoelämän eri aloilla on vääjäämättä keskinäisiä intressiristiriitoja. Metsäteollisuudessa on näkynyt yritysten halu minimoida työvoimakustannuksensa, kun taas esimerkiksi kaupan alan yritykset hyötyvät palkankorotuksista siten, että ne lisäävät kuluttajien ostovoimaa.
Yrityskohtainen sopiminen ei houkutellutkaan teollisuudessa
Työnantajien sisäiset erot ovat Wuokon mukaan näkyneet myös siinä, että kemianteollisuudessa ja yksityisillä palvelualoilla työnantajaliitot ovat olleet halukkaita tekemään työehtosopimuksia, vaikka ovatkin samaan aikaan puhuneet tarpeesta lisätä paikallista sopimista. Sen sijaan Metsäteollisuus ry ilmoitti syksyllä 2020, ettei se enää tekisi valtakunnallisia sopimuksia ja jäsenyritykset sopisivat työehtonsa paikallisesti.
Teknologiateollisuus ry tasapainoili yrityskohtaisen ja liittotason sopimisen välillä: se lopetti sopimusten tekemisen mutta avusti niitä jäsenyrityksiään, jotka halusivat itselleen yrityskohtaisen työehtosopimuksen. Lisäksi niille yrityksille, jotka halusivat yhä noudattaa valtakunnallista tessiä, perustettiin uusi järjestö nimeltä Teknologiateollisuuden työnantajat ry.
Yrityskohtainen sopiminen osoittautui paljon vähemmän houkuttelevaksi kuin sen puolestapuhujat olivat antaneet ymmärtää. Teknologiateollisuuden työnantajiin liittyi niin paljon yrityksiä, että 65 prosenttia teknologiateollisuuden työvoimasta tuli työehtosopimusten piiriin ja tessit pysyivät yleissitovina kaikilla sopimusaloilla paitsi tietotekniikassa.
Hallitusohjelma täynnä EK:n tavoitteita
Wuokko kuvailee EK:n viime vuosina tavoitelleen ”koordinoitua hajauttamista” eli mallia, jossa valta sopia on periaatteessa liitoilla, mutta keskusjärjestö valvoo tiukasti, että niiden sopimukset eivät tule liian kalliiksi. EK siis haluaa yhä säilyttää itsellään työmarkkinavaltaa ja samanaikaisesti lobata tavoitteitaan eteenpäin politiikan kautta.
Pyrkimys vientivetoiseen palkkamalliin on sekin seurausta työnantajien epäyhtenäisyydestä. Kunta-alan työnantajat KT sai muilta työnantajajärjestöiltä rajua kritiikkiä, kun se keväällä 2022 myöntyi Tehyn ja Superin lakon seurauksena antamaan hoitajille ns. yleistä linjaa eli vientiteollisuuden tasoa isommat palkankorotukset, ja muut kunta-alan palkansaajatkin pääsivät korotuksista osallisiksi. KT vetosi työrauhan säilyttämiseen, mutta etenkin teollisuuden työnantajat pelkäsivät korotusvaatimusten valuvan omille toimialoilleen ja alkoivat entistä ponnekkaammin vaatia vientivetoista mallia.
EK:n käyttämä ”poliittinen tie” toi tuloksia, kun kevään 2023 eduskuntavaalien jälkeen valtaan nousi Petteri Orpon (kok.) hallitus. Sen ohjelmaan on kirjattu vientivetoisen mallin lisäksi monta muuta EK:n pitkäaikaista tavoitetta, kuten lakko-oikeuden rajoittaminen, irtisanomisen helpottaminen sekä työttömyysturvan leikkaukset.
Hajauttaako EK itsensä hajalle?
Jos kaikki työehdot todella sovittaisiin paikallisella tasolla, yritykset voisivat alkaa kysellä, miksi ne maksavat työnantajaliitoille jäsenmaksuja. Maiju Wuokko arvioi, että EK saattaisi tehdä itsestään tarpeettoman eli ”hajauttaa itsensä hajalle”, joko tarkoituksella tai nykyisen linjansa sivutuotteena.
Viime vuosikymmeninä politiikan virtaukset ovat olleet työnantajille niin suotuisat, että EK on uskaltanut antaa valtaansa pois ja luottanut poliittiseen vaikuttamistyöhön. Mutta entä jos virta kääntyy ja poliittiset päätökset ovatkin työnantajille epämieluisia, tai niitä ei saada tehtyä? Turvauduttiinhan kolmikantasopimiseen taas kerran vuonna 2020 koronapandemian iskettyä: yritysten tilausten ehdyttyä sovittiin lomautusten helpottamisesta, ja ay-liike sai vastapainoksi parannuksia työttömyysturvaan.
Wuokko muistuttaa, että Suomessa on pitkä yhteiskunnallinen perinne, jonka mukaan kriisiaikojen yli pyritään tekemällä laaja-alaisia kompromisseja. Siksi hän pitää huolestuttavana tulevaisuuskuvaa, jossa työnantajilla ei enää olisi kollektiivista ääntä.
Perinteinen ratkaisu aitojen tai oletettujen uhkakuvien edessä on ollut turvan hakeminen neuvotteluista ja kompromisseista, mutta onko Etelärannalla enää rahkeita tai kanttia palata niihin, vaikka tilanne sitä vaatisi, raportin johtopäätöksissä kysytään.
Lataa koko julkaisu täältä.
Teksti: Mikko Nikula
